Bloggaaminen on jäänyt viime aikoina arjen aherruksen jalkoihin. Aika usein tulle elämässä eteen sellaisia asioita, joista ajattelen kirjoittavani tänne blogiin, mutta sitten en kuitenkaan oikeasti ehdi tai saa aikaiseksi.
Tässä on kuitenkin yksi sellainen aihe tai oikeammin osa omaa elämääni, jonka haluaisin täällä jakaa.
Kävin viime viikolla kamerani kanssa pyörähtämässä Puolalanpuistossa. Ne, jotka eivät paikkaa tunne, niin kerrottakoon, että Puolalanpuisto on mäkinen puistoalue Turun keskustassa. Mäen huipulla kohoaa linnamainen Taidemuseo, puistoa reunustaa rivistö kauniita jugendtaloja. Kesällä puistossa pidetään paljon ulkoilmakonsertteja.
Puolalan puisto on mielestäni Tuomiokirkon ja Porthaninpuiston alueen ohella Turun keskustan viihtyisintä aluetta. Mutta se ei yksin ole syy siihen, miksi tuo alue on minulle niin tärkeä. Kävin myös vuosikaudet koulua puiston laidalla ensin Puolalan ala-asteella ja sittemmin Puolalanmäen ylä-asteella ja lukiossa. Mutta nyt ei ole kyse siitäkään.
Puiston alareunassa, komeiden vanhojen kivitalojen vierellä ja rosoisen kallion kupeessa on pieni kahden vanhan puutalon muodostama suojaisa pihapiiri. Tuossa pihapiirissä oli ennen muinoin Mummila. Minun mummilani.
Minulla ei ole tarkkaa tietoa, milloin mummi, isäni ja tätiti muuttivat tuohon pikkuruiseen huoneen ja keittiön muodostamaan asuntoon, mutta sen muistan, että mummi ehti asua tuossa talossa hyvin pitkään. Muistan lukemattomat kerrat leikkineeni aidatulla sisäpihalla, laskeneeni pulkalla mäkeä isän kanssa ja seikkailleeni serkkujen kanssa talon takaisella kalliolla. Puistoon ja erityisesti mummin pihapiiriin liittyy valtavasti muistoja ja mielikuvia.
Kuulostaa ehkä nostalgiselta ja romanttiseltakin, mutta todellisuus ei ollut vain sitä. Noihin aikoihin (ja varmaan vieläkin) puistossa saattoi liikuskella pultsareita ja muita laitapuolen kulkijoita. Yksi sellainen asui aivan mummin naapurissa. Vanha kiukkuinen eukko, jolta puuttui suusta useampikin hammas. Jostain syystä mummi kutsui eukkoa Tikka Tuulispääksi.
Muistan että lapsena tämä kaikki tuntui hyvin jännittävältä. Koko alueessa oli jotakin kiehtovaa.
Vasta aikuisena olen ymmärtänyt oman mummilani erioislaadun ja koko pihapiirin merkityksen. Toki lapsenakin tiesin, ettei kaikkien mummit asu vanhassa ränsistyneessä talossa, jossa ei ole sisävessaa, viemäriä tai vesijohtoa. Erikoiseksi tämän tekee se, että talo sijaitsee aivan kaupungin keskustassa.
Mummi on muuttanut pois jo ainakin viisitoista vuotta sitten. Edelleen hän asuu vanhassa puutaloasunnossa, mutta nyt hän on sallinut itsensä nauttia sisävessan, suihkun, pesukoneen ja jopa astianpesukoneen suomasta mukavuudesta.
Nykyisin mummin talossa pitää majaa Rakennusperinteen Ystävät ry. joka mm. julkaisee korjausraketamiseen ja restaurointiin keskittyvää Tuuma-lehteä. Tilat ovat avoinna ja siellä voi käydä tutustumassa toimiston aukioloaikoina.
Jos käyt tutustumassa, sinua tervehtii kaksi pienen pientä elämää nähnyttä huonetta kaakeliuuneineen ja vanhoine tapetteineen, jotka tosiaan ovat samat tapetit kuin jo silloin mummilan aikoina. Kannattaa tutustua myös pihapiirissä olevaan ulkohuussiin. Sepä on nimittäin kuuluisa ulkohuussi se! Aikoinaan se pääsi Turun Sanomiin ainoana Turun keskustassa sijaitsevana säännöllisessä käytössä olevana ulkohuussina. Kulttuurihistoriallisesti arvokas käymälä siis ;)
Koko rakennuskompleksija pihapiiri itsessään ovat myös kulttuurihistoriallisesti arvokkaita, sillä ne ovat ainoat puurakennukset Käsityöläismuseon ulkopuolella, jotka säilyivät ehjänä Turun Palossa 1827
Mummin talo ja pihapiiri
